Kunnissa poliittisella mandaatilla tehdään päätöksiä taiteen puolesta, mutta voiko taide itsessään olla politiikkaa? Voiko politiikka tehdä tanssien? Taide ja kulttuuri ovat aina olleet osa yhteiskunnallista keskustelua – ne tukevat vallitsevia rakenteita tai haastavat niitä. Suomalaisena naisena minulla on kotimaassani vapaus ilmaista itseäni tanssien missä ja milloin haluan. Koen tanssin voimaannuttavana toimintana, joka edistää hyvinvointia. Suomessa tanssia voi toteuttaa vapaasti harrastuksena tai ammattina.  Emme välttämättä tule useinkaan ajatelleeksi tanssin ja kehollisuuden poliittista konnotaatiota. Kuitenkin monissa yhteiskunnissa taide, liike ja kehollisuus ovat osa laajempaa poliittista keskustelua – usein myös kiistanalaisina ilmaisun muotoina. 

Tanssia on käytetty poliittisena työkaluna ja kannanottona eri tavoin ja eri konteksteissa ympäri maailmaa. Tanssin kautta on mahdollista ilmaista vastarintaa, protestia, yhteisöllisyyttä tai kulttuurillista identiteettiä. Tanssi on toiminut tärkeänä keinona vaikuttaa poliittiseen ilmapiiriin kautta aikojen. Tuoreimpana kannanottona nousee ensimmäisenä esiin Mahsa Aminin kuoleman jälkeen vuonna 2022 Iranissa noussut liike, jossa iranilaiset naiset tanssivat ja kuvasivat videoita tanssiessaan hiukset valtoimenaan ilman huivia. Näitä videoita levitettiin länteen ja Iranin ulkopuolelle, mistä niitä oli mahdollista julkaista sosiaaliseen mediaan ja myös Iraniin nähtäväksi. Tanssivat naiset asettivat itsenä suureen vaaraan protestoidessaan vallassa olevaa ääriliikettä vastaan. Tanssi toimi voimakkaana kannanottona ihmisoikeuksien ja naisten oikeuksien puolesta tilanteessa, jossa naisten poliittinen osallistuminen oli virallisesti estetty.

Yhdysvalloissa mustat tanssijat, kuten Alvin Ailey, ovat tuoneet teoksissaan voimakkaasti esiin oman viiteryhmänsä haasteita, kulttuuriperintöä ja syrjintää. Argentiinassa tango antoi sotilasdiktatuurin aikana mahdollisuuden ilmaista kaipuuta ja vastarintaa tanssijoiden vaarantamatta henkeään. Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan tanssi yhdisti ihmisiä ja symboloi vapautta. Nykyisin tanssi ja performatiivinen esiintyminen mm. Pride-tapahtumissa on oleellinen osa LGBTQIA+-yhteisöjen näkyvyyttä ja vastarintaa ennakkoluuloja, epätasa-arvoa ja syrjintää vastaan. Tanssi on siis voimakas poliittinen työkalu, joka ylittää kielelliset ja kulttuuriset esteet ja tarjoaa mahdollisuuden ilmaista yhteisöllisyyttä, vastarintaa ja muutosta kehon ja liikkeen kautta. 

Perinteisessä parlamentaarisessa poliittisessa järjestelmässä kehollisuus on aikojen saatossa muovautunut vallan elementtien, jakkupukujen, pikkutakkien, salkkujen, solmioiden ja puhuvien päiden näyttämöksi. Poliittinen retoriikka voi istuntojen aikana olla värikästä, repivääkin, mutta kehollista valtaa viestii parhaiten se, joka löytää ilmaisuunsa hallitun ylästatuksen. 

Kehon ja liikkeen kautta voidaan haastaa perinteisiä valtarakenteita ja normeja. Moniarvoistuvassa yhteiskunnassa kaivataan kontaktissa olevaa inhimillisyyttä ja vaikuttavuutta myös politiikkaan.  Poliitikon ei tarvitse olla ylästatuksessaan oleva kaikkitietävä fakta-automaatti, vaan arvokkaampaa on asettua aitoon dialogiin, jossa kehollisuus on oleellinen osa. Peilisolujärjestelmä lisää empatiaa ja se toteutuu tutkitusti liikejärjestelmän ja liikeaistin avulla. 

Kulttuurin ja politiikan rajojen rikkomisella on ajassamme merkitystä. Tanssi ja esiintyminen voivat toimia taiteellisena tapana tuoda esiin yhteiskunnallisia kysymyksiä, luoda vuorovaikutusta yleisön kanssa sekä herättää politiikan kiinnostavuus. Meidän ei pidä tanssia vain poliittisen vaientamisen alaisina aikoina vaan myös juhlien kehollisen ilmaisun vapautta, iloa ja elämän runsautta. Tanssi ylittää kielen ja kulttuurien rajat, tuo yhteen yhteisöjä ja haastaa valtarakenteita tavalla, johon sanat eivät aina kykene. Tanssin avulla voimme siis tehdä politiikkaa ja rakentaa ihmisten välisiä siltoja kohti empaattisempaa ja moniarvoisempaa tulevaisuutta.

Mia Mironoff

Tanssitaiteen maisteri, rehtori, Lahden Kokoomusnaiset ry puheenjohtaja